Pekka kirjoitti tärkeää asiaa, jopa analyysiä Pariisin olympialaisten jälkipyykistä.
Muutama lisähuomio huippu-urheilusta, epäilemättä subjektiivisia sellaisia. Urheilu on asia, josta meillä jokaisella on jonkinlainen mielipide.
Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, jopa konkreettisiin toimenpiteisiin, olisi syytä lopettaa yksittäisten syyllisten etsintä ja tuomitseminen. Jos vaikka koko olympiakomitean johto vaihdettaisiin tai huippu-urheilua johtava yksikkö lakkautettaisiin, niin surkea tilanne pysyisi ennallaan.
Samalla toivon avoimuutta ja yhteistyöhalua kaikilta tahoilta, myös urheilijoilta. Urheilijoiden avoin kirje oli tarpeellinen ja asiallinen, joskin sen olisi voinut tehdä kasvollisesti.
Meidän on turha uneksia uusista paavo nurmista tai lasse vireneistä.
Suomen asema globaalissa huippu-urheilussa on suunnilleen se, minkä olemme ansainneet. Unelmointi sinällään on miellyttävää, mutta huippu-urheilussa se ei tuo menestymistä. Huippu-urheilijan – jolla on todellinen palo menestyä – olisi saatavaa elää ja harjoitella ilman huolta päivittäisestä toimeentulosta. Urheilijakaan ei elä pelkillä kehuilla, lisääntyvästä arvostelusta puhumattakaan.
Meidän olisi lähestyttävä menestymishaluja ja -tarpeita pyramidin alapään, eli urheilijoiden kautta, eikä byrokraattisten, osin turvonneiden urheilun yläorganisaatioiden kautta.
Murina siitä, että huippu-urheilijat ovat jääneet yksin, jopa omissa seuroissaan on osin oikeutettua. Tuhannet urheiluseurat liikuttavat satoja tuhansia suomalaisia, mutta ne ovat yleensä syntyneet laji-innostuksesta ja palosta kilpa-urheiluun.
Eli ne rajalliset huippu-urheilun eurot, tulevatpa ne mistä tahansa, olisi ohjattava entistä tarkemmin yksittäisille urheilijoille, tukien erityisesti lahjakkaita nuoria. Puhun nyt yksilöurheilusta, en joukkuelajeista, joissa niissäkin omat yhteiskunnalliset ongelmansa.
Jottei asia olisi liian helppo, meidän olisi uskallettava tehdä myös selkeimpiä valintoja lajeista ja kilpailumuodoista, joissa haluamme ja joissa meillä on mahdollisuus menestyä.
Jos katsomme esimerkiksi vanhan leipälajimme hiihdon, joka on erittäin kapea laji maailmanlaajuisesti, menestystä laajemmin, niin tosiasiassa menestymme lähes surkeasti kaikessa, mikä liittyy niin sanottuun vapaaseen hiihtotyyliin. Miksi? Koska jurotamme liikaa perinteisen hiihtotyylin historiassa.
Tai sitten keihäänheitto. Jotain on pahasti kallellaan, jos suhteellisen lyhyen harjoitustaustan omaavat heittäjät niin Aasiasta, Afrikasta tai Karibian saarivaltioita rökittävät suomalaiset metritolkulla ilman naurettavaa rähmälleen menoa.
Ja lopuksi. Tuntuu siltä, että olemme osin unohtaneet, mitä absoluuttinen menestyminen huippu-urheilussa todella vaatii, harjoittelua, joka on lähes epäinhimillistä. Useimmissa lajeissa yksinäistä hienhajuista elämää, jossa lajilahjakkuus on vasta portti mahdolliseen menestymiseen.
Kari